Historiakomissio, Historiasäätiö ja sananvapaus

Ehkä enemmän kuin mistään muusta Venäjän politiikkaan ja kulttuuriin liittyvästä seikasta, on kevään 2009 aikana läntisessä Euroopassa kohuttu aivan sairaalloisesti Venäjälle perustetusta arvovaltaisesta Historiakomissiosta. Siihen on ollut helppo heijastaa kaikki alitajuiset ja kansalliseen perinteeseen kuuluvat Venäjä-pelot. Säätiö Historiallinen muisti (”Fond Istorizeskaja Pamjat”) on myös herättänyt itä- ja länsi-Euroopassa pelkoa ja uteliaisuutta. Historiasäätiö suhtautuu myönteisesti Historiakomissioon ja myös toisinpäin. Historioitsija Aleksandr Djukov johtaa Historiasäätiötä . Päätimme kysyä Historiasäätiöstä, mistä on nyt kyse väittelyssä ”oikeasta” ja ”väärästä ”historiasta. Historiatutkimuksen kansainvälisten ohjelmien johtaja Olesja Orlenko ja säätiön johtaja Aleksandr Djukov osoittautuivat helposti lähestyttäviksi.

Historiasäätiön rakentamiselle on koettu tarvetta itse asiassa jo pitkän aikaa, vaikka organisaatio sai virallisesti syntynsä vasta viime vuonna. ”Venäjällä ja itä-Euroopalla on yhteinen menneisyys, jota on kuitenkin nyt aktivisesti vääristelty poliittisia tarkoitusperiä varten. Aineistoa on jopa suoraan väärennetty”. Djukov antaa esimerkiksi latvialaisen elokuvan ”The Soviet Story”, jota hän kutsuu ”törkeäksi elokuvaksi”. Tekijät sijoittivat elokuvan dokumenttien luokkaan, vaikka elokuva sisältää monia paikkaansa pitämättömiä asioita, vääriä asiakirjoja ja videokuvan suoranaista manipulointia.

Djukov viittaa psykologeihin, joiden mukaan elokuva tukee suoranaista vihan yllyttämistä Venäjää vastaan. ”Pahinta on, että tämä elokuva sai taloudellisen tuen Euroopan parlamentista UEN-ryhmästä. Lisäksi Latvian viranomaiset antoivat elokuvan esittämiselle korkeimman mahdollisen arvon”.

”Historiaa ei pitäisi käyttää poliittisiin tarkoituksiin. Ammattitaitoisten historiantutkijoiden on käsiteltävä historiaa. Historia ei ole radikaalia politiikkaa”, Djukov luonnehtii Historiasäätiön tarkoitusperiä: ”Meidän säätiömme tarkoituksena on tukea historian tutkimusta Venäjällä ja Itä-Euroopassa. Me järjestämme konferensseja, seminaareja, meillä on merkittävää kustannustoimintaa yhteistoiminnassa kollegojen kanssa, jotka tulevat Itä-Euroopan maista”.

Vastoinkäymisiä

Historiasäätiö aloitti toimintansa maaliskuussa 2009 myös Tallinnassa julkaisemalla Djukovin tutkimuksen «Deportations in Estonia: what was in reality» (Viron karkotukset: mitä tapahtui todellisuudessa). Tutkimuksessa selvitettiin Neuvostoliiton viranomaisten sortopolitiikkaa Virossa asiakirjojen valossa. Virolaiset historiantutkijat tekivät kunnioittavia viittauksia tutkimukseen, mutta sitä vastoin Viron turvallisuuspoliisi ilmoiti, että teos olisi ”venäläisen informaatiosodan väline Viroa vastaan”. Lisäksi kirjoittajaa vastaan levitettiin loukkaavia tietoja, joiden mukaan teos olisi syntynyt FSB:n tietojen varassa ja hyväksynnässä. Djukov kertoo surullisesta kokemuksestaan Virossa: ”Virolainen oikeistopolitiikko Mart Laar meni vieläkin pidemmälle: hän julkisesti totesi, että olin FSB:n virkamies”. Djukovin mukaan panettelu oli tietoista, koska tosiasioihin ei ollut mitään huomauttamista. Siksi vastakampanjan avulla käännettiin huomion pois KGB:n huonoon maineeseen. Djukov pitää vakavana loukkauksia: ”Jos kunnianloukkaukset eivät lopu, minun täytyy haastaa oikeuteen nämä ihmiset”.

Historiasäätiön unelma

Djukov ilmaisee surunsa sille, ettei venäjänkielistä väestöä ole kaikissa Euroopan maissa osattu nähdä mahdollisuudeksi. Hän viittaa jälleen Baltiassa esiintyviin tavoitteisiin ”eristää ja pakkosopeuttaa” venäjänkielinen väestö sekä rajoittaa heidän poliittisia ja taloudellisia oikeuksia. ”Tulos on surullinen”.

”Jos venäjänkieliselle vähemmistölle annettaisiin yhdenvertaiset poliittiset oikeudet, Itämeren alueen venäläiset tulisivat eräänlaiseksi ’sillaksi’ Venäjän ja Euroopan välille, edistäisivät ja vahvistaisivat poliittisia, kulttuurisia ja taloudellisia siteitä”. Historiasäätiössä suretaan, ettei nationalistinen eliitti näe Baltiassa maata välittäjäksi Venäjän ja Euroopan välillä, pikemmin he etsivät erilaisen roolin: rooliksi tulee rakentaa ”suoja-aita ja esteet vihamielistä ja verenhimoista julmaa Venäjää vastaan”. Djukov ihmettelee: ”En ymmärrä, miksi Länsi-Euroopan maat sulkevat silmänsä Itämeren alueen venäjänkielisen väestön oikeuksien loukkaamisilta”.

Federaation Historiakomissio

Djukovin mukaan Venäjän presidentin perustamalla Komissiolla historian väärentämistä vastaan ei ole ”mitään tekemisistä sensuurin tai historiallisen yksimielisyyden vaatimuksen kanssa”. Sitä vastoin Historiasäätiössä nähdään Historikomission tehtäväksi ”auttaa historiantutkijoita työssään, avata arkistoja. Komissiota pelkäävät vain sellaiset, jotka vääristävät kertomuksia. Venäjä ei ole ollut suljettu maa pitkään aikaa. Meillä on sananvapauden tilanne parempi kuin joissakin Itä-Euroopan maissa”.

Djukov painottaa, ettei hän voi kuvitellakaan, että Venäjän turvallisuuspalvelu alkaisi arvioida historiankirjoittajien teoksia! Sitä vastoin toisin päin on tapahtunut. ”Kun olin kahvilassa Tallinassa, tuvalllisuuspoliisi salakuunteli. Se oli todella inhottavaa. Jotkut eurooppalaiset oikeistopoliitikot ovat halukkaita rakentamaan mielikuvaa maastamme jonkinlaisena autoritaarisena hirviönä, mutta kuka tahansa, joka on työskennellyt Venäjällä, tietää ettei niin ole”.

Djukov myöntää, että Venäjän julkinen järjestelmä on kaukana täydelliestä. Korruptio on valitettavan yleistä. Byrokratia on tehoton. Sosiaaliset erot ihmisten välillä ovat jyrkät. ”Huolimatta näistä ongelmista, Venäjä on demokraattinen valtio, joka tahtoo rakentaa ystävälliset suhteet naapureihinsa”.

Talvisota ja Jatkosota

Historiasäätiössä viitataan mielellään Venäjän ja Suomen molemminpuolisiin mallikelpoisiin suhteisiin: ”Venäjän ja Suomen historiassa on omia ainutlaatuisia sivuja, kuten Moskovan provosoima Talvisota ja Helsingin käynnistämä Jatkosota 1941-1944. Ongelmat eivät ole kuitenkaan muuttuneet poliittisiksi aseiksi. Historiantutkijat selvittävät historiaa, eivät valjasta sitä politiikkaan. Mielestäni tämä on oikea lähestymistapa”.

Tällä hetkellä Historiasäätiö on Venäjällä yksi johtavista Itä-Euroopan historiantutkimusta tukevista järjestöistä. Säätiö tekee erilaista tutkimus-, julkaisu- ja koulutushankkeita yhteistoiminnassa valtion kanssa sekä Venäjän, Valko-Venäjän, Ukrainan valtioarkistojen kanssa sekä kansalaisjärjestöjen ja yliopistojen kanssa. Vuoden 2009 loppuun mennessä nuori Historiasäätiö on julkaissut jo 10 monografiatutkimusta sekä dokumenttikokoelman tärkeistä historian aineistoista. Historiasäätiöllä on tavoitteena asteittain ottaa yhteyttä Länsi-Euroopan historiatutkimuksen tutkimuslaitoksiin. He toivovat, että joitakin tutkimuksista julkaistaiin piakkoin myös Länsi-Euroopassa.

”Me olemme hyvin avoimesti yhteistyökykyisiä eurooppalaisten historiantutkijoiden kanssa. Olemme varmoja, että voimme aina löytää yhteisen kielen työtoveridemme kanssa. Meillä on selvä etu: meidän ei tarvitse poliittisista lähtökohdista käsin valehdella. Olemme tietoisia lähimenneisyytemme monimuotoisuudesta, unohtamatta voittoja, tappioita, saavutuksia ja rikollisuutta. Olen varma, että tämä lähestysmistapa auttaa luomaan hyvät naapurisuhteet Venäjän ja Euroopan maiden välille”.

Kylmän sodan stereotypiat rikottava

Historiasäätiön johtaja Djukov kertoo uskovansa, että Venäjän ja Itä-Euroopan välille voidaan kehittää tällaisten yleisten periaatteiden mukaisesti historian muistia, joka ei loukkaa muiden kansojen etuja. Eri ihmisillä muistot ovat aina erilaiset. Kuitenkin historian selvitykset eivät tuhoa normaalia naapurisopua eikä tee historiasta ulkopoliittisen taistelun välinettä. Yritykset kääntää historia erilaisten korvaus- tai aluevaatimusten esittämiseksi on ehdottomasti tuomittavia. Se on yhtä väärin kuin lietsoa traagisen historian avulla etnisten ryhmien välistä vihaa. Tällä hetkellä itä-Euroopassa muovataan valitettavaa eurooppalaista identiteettiä Venäjän kustannuksella, jossa Venäjä luokitellaan ”muuksi”, ”ei-eurooppalaiseksi”. Siihen tarkoitukseen käytetään loputtomia tarinoita ”Neuvostoliiton kansanmurhista” ja ”Neuvostoliiton miehityksestä”. ”On selvää, että tuollaisessa tilanteessa Venäjä ei voi olla koskaan osa Eurooppaa. Venäjä hyväksytään Euroopassa vasta, kun olemme voineet rikkkoa kylmän sodan ja Neuvostoliiton ajan stereotypiat eikä Venäjän historia enää ärsytä eurooppalaisia. Siitä varten meidän pitää tehdä erittäin suuria ponnisteluja”.

J.M.